maanantai 14. joulukuuta 2015

CHRISTMAS ISN’T A SEASON, IT’S A FEELING

Vatsan pohjassa kutittaa kun avaan silmät, pomppaan sängystä ylös ja riennän olohuoneeseen, tv on päällä ja pikkuveljeni istuskelee sohvalla silmät loistaen tujottomassa nenä kiinni ruudussa Joulupukin kuumalinjaa. Äiti keittää parhaillaan riisipuuroa, puuro porisee ja koko talon täyttää lämmin tuoksu. 

Istahdan veljeni viereen sohvan nurkkaan ja keskityn tv:ssä pomppiviin piirros hahmoihin, HC Andressenin sadut pyörivät televisiossa ja jään seuraamaan niitä yhtä tiiviisti kuin veljeni.
 
Hätkähdän kun äiti kutsuu meitä pöytään, puuro on valmista ja me kaikki istuudumme sen ääreen. Niin kuin tänäkin vuonna, äiti on laittanut kattilaan yhden mantelin jonka joku onnellinen sitten saa. Minä en ole saanut kahtena viimeisenä vuotena, ärsyttävää...


Taas kerran manteli osuu veljelleni, joka hampaat irvessä pitelee mantelia etuhampaidensa välissä. Mulkaisen, mutta syön kuitenkin tyytyväisenä puuroni loppuun, vaikka olenkin hieman katkera hänelle. Kun puuro on syöty siirrymme vielä tv:n ääreen, meillä on ollut nimittäin aina tapana katsoa koko perhe yhdessä Lumiukko satu. Kieltämättä se on aika tylsä, koska siinä ei puhuta yhtään, mutta itse siitä laulusta joka tulee kun poika ja lumiukko lentävät, on tosi hyvä! 

Elias ei jaksa keskittyä ohjelmaan vaan säntää huoneeseensa leikkimään. Mä istun koko sadun ajan äidin vieressä jalat sen sylissä. 

-"Hitsi, että kello on vasta vähän". Huomautan äidilleni, kun menemme joulusaunaan. -"Mä tahoisin jo saada lahjat!! Ja tuleekohan pukkikin? " Äitiä hymyilyttää ja käskee minua malttamaan mieleni.



Loppupäivä sujuu tavalliseen tapaan haudoilla käynnillä. Ajetaan muutamaan eripaikkaan ja sytytetään yhdessä kynttilät. Käydään isän isän haudalla, häntä en ole koskaan valitettvasti nähnyt, mutta kuvan olen. Siinä hän näyttää ihan James Bondilta! Viimeinen hautuumaa on mieleiseni sen ympäristön takia; kynttilöitä silmän kantamattomiin, ihmisiä, iso kynttilöin koristeltu kuusi ja paljon lunta. Niin paljon, että Elias kahlaa siellä haalareitaan myöten. Se kun ei millään jaksa malttaa pysyä paikallaan. 

Kun saavumme kotiin, oven edessä on kaksi isoa säkkiä! Me oikein kiljuen rynntään autosta ulos ja hypistellään isoja säkkejä, mitäköhän kaikkea siellä onkaan!? -"Joulupukki on käynyt sillon kun me ollaan oltu poissa." Elias harmittelee.

Koska me olemme niin innoissamme, päätämme, että avaamme ensin lahjat ennen kuin siirrymme joulu ruoan pariin. Istumme kaikki olohuoneessa kynttilöiden ja joulumusiikin ympäröimänä. Minulla ja veljelläni on tonttulakit päässäme ja äiti haluaa ottaa meistä äkkiä muutaman kuvan. 
Ja sitten lahjojen pariin! 


Kun pakeit on aukaistu, uusia leluja ja lahjoja ihailtu, on hyvä hetki istahtaa pöytään perheen kesken. Kaikki syövät hyvillä mielin, ja minut täyttää onni; koko perhe saman pöydän ääressä. Onni siitä, että on joulu ja onni siitä, että kaikki on hyvin. 

Hätkähdän kun Elias huutaa näkevänsä ikkunassa tontun. En sano mitään, hymyilen vain ja annan hänen uskoa tonttuihin, ainakin vielä hetken.

"Tuon joulun minä muistan kun eilisen. Tänä vuonna joulu on erilainen vaikken niin haluaisi. Se saa minut surulliseksi, mutta samalla voin muistuttaa itseäni laspuuden jouluista, ne säilyvät aina täällä, sydämessäni." -Linda 

6 kommenttia:

  1. Ihan älyttömän ihana postaus!

    Http://kameranitakana.blogspot.fi

    VastaaPoista
  2. Mua alko ihan itkettämään ! Kyyneleet vaan valuu- niin koskettava kirjoitus linda<3 en löydä sanoja! Hali❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos Emilia kauniista sanoista ❤️ Hali otetaan vastaan ja lähetetään sinne takaisin ❤️

      Poista