sunnuntai 21. helmikuuta 2016

HYVIÄ VIBOJA JA MELANKOLISUUTTA

Tämä viikko on ollut hyvä. Tapahtuma rikas. Ympärillä on ollut mitä ihanempia ystäviä, hyvän ruuan nauttimista ja hetkiä, jotka olisi halunnut tallentaa jonnekkin missä niitä voisi koskettaa jokskus uudestaan. Olin katsomassani veljeni wanhoja, siellä sinä komeana nuorena miehenä tanssit. Olin niin ylpeä ja hymyä täynnä. Kauniita pukuja ja niiden loistoa. Paljon kauneutta ja onnea.


Olen kirrellyt stadin katuja, kurkkinut eri kauppojen ja kahviloiden sisään. Ihastellut booheemista kahvila Kokkoa ja ihastunut erilaisiin vintage kauppoihin, jotka pursusivat kaikkea ihanaa. Ostin uuden muistivihon jonka kannessa lukee: " a littele book for big ideas ". Olen jo jonkin aikaa miettinyt alkaa pitämään pientä ajatus/inspiraatio kirjaa, mihin saisin kirjoittaa ajatuksia, inspiroivia tekstejä ja mietteitä ja tuo on juuri sopiva siihen!


Olen käynyt joogassa ja ymmärtänyt, mikä rikkaus on kun voi liikuttaa tervettä kroppaa. Se kun ei aina ole itsestään selvyys. Eikä ole tällä hetkelläkkään, olkapää vamma on vainnut jo kuukauden ja onkin ollut teipattuna koko sen ajan. Ja kyllä tiedän, että pitäisi antaa sen vaan olla eikä juosta suuna päänä kaikkialla, mutta miksi se on niin vaikeaa? Kun mä niin tahtoisin kokeilla kaikkea uutta käsilläni. No, olen mä sen antanut olla ja jalkatreenit ja joogat ovat onneksi pureneet ja hyvin. Silti valehtelisin jos väittäisin, etten ole tehnyt myös niitä liikkeitä pienessä endorfiini huumassa mitä en olisi saanut olkapäälläni tehdä.


Voi kunika kauniisti sinä laulat. Hymyilet ja kysyt täpötäydeltä yleisöltä "mitä kuuluu?". Yleisöstä kuuluu vastauksia, taputuksia ja huutoja. Istun äitini kanssa eturivissä ja vain kuutelemme. Silmäni kostuvat kun laulat säkeistön; " Siinä se valmiina odottaa, syvyyttä kuusi jalkaa. Viimeinen laulu lauletaan, kun kohta maahan lasketaan. Seison rakkauden haudalla. Rakkauden haudalla, sinä sen toisella puolella. " 

Herään yöllä, en tiedä heräsinkö uneen vai muistoon, mutta se tuntuu niin todelta, niin tutulta ja turvalliselta, kuin eläisin hetken siinä hetkessä. Silmäni täyttyvät kyynelistä ja kurkkuani kuristaa. Niin, se oli vain unta tai muisto. En tiedä, mutta sen tiedän, ettei niitä enää tule. Voi kuinka pienessä ihmisessä voi olla niin paljon surua ja vihaa. Se todellisuus joka joskus tulee vastaan tuntuu pieneltä reijältä sydämmessäni. On hassua miten välillä tunnen kuin kaikki olisi vain ollut unta, ettet olekkaan poissa vaan jossain kauempana ja tulet pian takaisin kotiin, näkisit veljeni ylioppilas juhlat, intin tai kun kasvaisimme ja kenties perustaisimme joskus perheen. Muttet nää, enkä minäkään nää sinua. Näen sinut vain muistoissani - kun suljen silmäni.

2 kommenttia:

  1. Vau, Linda! Nyt osu ja uppos. Täydellinen teksti, voin samastua tähän.
    Ps. Oot tosi kaunis :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kuulla että pystyt samaistumaan meikäläisen fiiliksiin :´) Ja voi kiitos sinulle <3 Valoisaa kevään odotusta!

      Poista