maanantai 15. helmikuuta 2016

OIVALTAMISIA, ITSENSÄ KANSSA PUHUMISTA JA PELKOA

Bling, se on kuin kirkas lamppu joka syttyy pääni päälle. Asioiden oivaltaminen, jonkinmoinen valaistuminen.

Istun hämärässä bubissa kynttilöiden valossa ja kuuntelen sinua. Kuuntelen miten kerrot viimeisestä ulkonmaanmatkareissustasi euroopassa, kaikista tapahtumista mitä matkan varrella olit kokenut, kuuntelen viisaita ja antavia lauseitasi, kuuntelen elämän filosifiaasi ja sitä kuinka olet ymmärtänyt asioita itsestäsi ja elämästäsi, tehnyt haaveiden eteen töitä ja hypännyt kohti tuntematonta. Tai kuinka lähdit kiinaan maapallon toiselle puolelle yksin pariksi kuukaudeksi, tai varasit extemporee yöjunan ja lähdit muualle eurooppaan, päämäärää tietämättä.

Kuuntelen sinua suu auki. Ja aivoni ottavat kaiken puheesi vatsaan kuin mantran. Vedän itseeni kaiken inspiraation ja hämmennyn lopulta kaikesta. Miten joku voi olla noin rohkea? Miten joku uskaltaa? Uskaltaisinkohan minäkin?

Olemme tunteneet siitä asti kun olimme 7-vuotiaita. Leikimme viereisessä metsässämme ruohotyttöjä joilla oli kädessä tehdyt ruohorannekkeet, pakenimme välillä salaiseen maahamme missä sinä muutuit pantteriksi ja minä prinseksaksi. Muistatko tuon kaiken? Muistat, vatsaat. Niin minäkin, miten me voimme ees muistaa jonkin niin kaukaisen asian, asian joka oli mielikuvitusleikki?


Sanot, että pitää mennä itsensä ja mukavuusalueesan ulkopuolelle löytääkseen jotain uutta, kenties jotain miten olit ehkä etsinyt tai sitten et. Kun pitää sydämmen ja mielen auki, kaikki on mahdollista. Saatat sinä tiettynä päivänä kahvilla ollessasi kohdata sen tietyn tyypin, tai voittaa ulkomaanmatkan kilpailusta mihin olet osallistunut, saatat kohdata uusia ihmisiä jotka ovat niin mielenkiintoisia, että unohdat täysin ajantajun. Niin, tämä kaikki voi tapahtua jos annat mahdollisuuden. Mahdollisuuden itsellesi ja ympäristöllesi, - kuutele ja tarkkaile sitä.

Olen aina tiennyt olevani se tyyppi joka tahtoo enemmän. Tahtoo tuntea vatsanpohjassa asti ja nähdä asioita erikantilta. Muistan kuinka minua alkoi ahdistamaan 17-vuotiaana se, kuinka istuimme ystävieni kanssa mäkkärin pöydässä, puhuimme tulevaisuudesta. Tulevista ammateistamme, millasiet häät haluaisimme viettää tai millaisen puvun ostaa, millaisen kodin ja elämän tahtoisimme, sellaisen elämän mihin olisi hyvä pysähtyä ja jäädä. Sanoa, että tässä tämä nyt on.
Kuristi kurkkua, kun tulin kotiin. En minä silloin tiennyt millaisen hääpuvun tai ammatin haluaisin. En edes tiennyt haluaisinko naimisiin. Mistä sitä voi edes 17-vuotiaana tietää?


Ja tällä hetkellä en tiedä vieläkään. Ehkä jossain hamassa tulevaisuudessa sitten, mutta nyt en edes leiki ajatuksella millaisen häämekon haluaisin. Koska sitä ennen haluan vielä paljon enemmän. Haluan tuntea, nähdä ja kokea. Sitä minä haluan. Ja tajusin sen, että minulla on rajattomasti mahdollisuuksia, vapautta ja tilaa tehdä kaikkea. Ainut mikä estää sen, on oma itseni.

Se etten uskalla hypätä tuntemattomaan ja kokeilla. Nähdä ottaako maa vastaan vai uppoanko veden alle. Estän itseltäni asioita koska pelkään. Pelkään tuntematonta ja turvatonta. Mutta en halua elää pelossa. Niin, nyt se tuli sanottua, ääneen. Ja sinä katsot rohkaisevasti minua ja kysyt; haluatko sinä?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti