maanantai 11. huhtikuuta 2016

PAKOTTAMINEN TAPPAA LUOVUUDEN

Mun piti tulla teille höpöttämään hattarasta, vaaleanpunaista pilvistä ja hymysuista. Mutta ei, nyt ei vaan natsaa. Blogi onkin nyt elänyt pienen hiljaiselon, kun sen avattuani tyhjälle tekstikentälle on ilmestynyt hymynaamoja ja fbftvcxbdlgj- kirjoitusta.


Jotenkin takki kuin mielikin on tyhjä ja tuntuu ettei ruonosuoni syki tavalliseen tapaan pulppuavan joen lailla. Tosin, sekin on täysin ok, mähän voin pitää niin pitkää hiljaiseloa kun mieli lystää ilman että mun tarvitsisi siitä sen kummemmin stressailla. Oon nimittäin huomannut, että pakottamalla ei tekstiä tai muutakaan synny, joten silloin pitää vaan mennä niinkuin pää sanoo ja antaa olla. Kokeilla myöhemmin uudestaan ja olla vain go with the flow.

Ehkä mä jopa joskus mietin liian tarkkaan mitä rustata, mikä olisi hyvä aihe, asia tai fiilis mistä haluaisin kirjoittaa. Ja kun mitä enemmän tätä pähkäilen en saa itsestäni mitään irti, en sitten yhtään mitään. Pakottaiminen tappaa luovuuden.


Mulle kun tää blogi on sellainen henkireikä, tänne tulee kirjotettua yhtä lailla hyviä kuin niitä huonojakin fiiliksiä, hymyjä ja kyyneliä. Tää on mulle kuin päiväkirja, jonne saan tyhjentää mun pääkoppaa, jonne saan jakaa hyviä ja inspiraation täyteisiä juttuja tai mitä millonkin mieli tekee.
Täältä saan myös vastakaikua, jota en saisi paperiin kirjoittamalla. Saan sitä teiltä, jotka nyt istutte katse kiinnittynennä tähän lauseeseen. Se saa tästä jutusta vielä enemmän antoisampaa.

Jos katsoo vuosi taaksepäin pienen blogini tulevaisuutta, on se muuttunut aika paljon ja niin olen myös minä. Pikemminkin minä olen muuttunut kirjoittajana ja bloginpitäjänä ja blogi sen mukana.
Jopa jostain vuoden takaisista teksteistä tuntuu, kuin en tunnistaisi itseäni, kirjoitinko mä ihan oikeasti noin?

kuvat: Laura Laukka

Kehittyminen antaa ja motivoi jatkamaan, mutta jotenkin sitä vaan joskus tuntuu, että toisaalta odotan itseltäni enemmän, toisinaan taas osaan iloita siitä mitä tänne on tullut kirjoiteltua, toisinaan taas saan riittämättömyyden tunteita kun erehdyn selailemaan toisten blogeja ja kirjoituksia. Se on pirulaista se. Vertaaminen itseään toisiin. Onneksi en yhtään enää samalla tavoin kuin vielä puoli vuotta sitten, sen olen lähes saanut pois itsestäni revittyä vaikka helppoa sekään ei ole ollut. Välillä vain pitää muistaa taputtaa itseään olkapäälle ja sanoa, että mä riitän just tälläsenä, kirjoitin mä sitten blogia joka- tai joka neljäs päivä. Mä riitän koska minä olen minä ja sinä riität koska sinä olet sinä.

Perhosia ja voikukkia kaikkien alkavaan viikkoon, eiköhän taputeta toisiamme olkapäälle koska me riitetään just tälläsinä, eks nii? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti