keskiviikko 14. syyskuuta 2016

RAUHA, ZEN AND PEACE

Istun kahvilassa ja katoson ympärilläni olevia ihmisiä. Olen irtautunut rutiineista, kodista, arki elämästä, kiireestä ja stressistä. Olen irtautunut suomesta. Kaikesta kuormittavasta.

Hengitän syvään.

Kadehdin. 


"Linda, sun pitää opetella rentoutumaan. - Ajattele niinkuin kreetalaiset". 

Ei kiireitä, ei huolta huomisesta. Ei juoksemista kellon perässä ja täydellisyyteen pyrkimistä. - Vain hetki, elämä, oma arki. 

Palasin suomeen, äidin lausumat sanat kaijuten takaraivossa. 

Muistelin ohi kulkevia ihmisiä, töihin meniöitä, kauppiaita, kahvilantyöntekijöitä, kouluun meneviä lapsia, ravintolassa työskenteleviä leppoisia ihmisiä. 

Kaikilla oli flow, oma tie ja määränpää, mutta se miten he sitä kulkivat. He kulkivat sitä rauhassa, jos törmäsivät tuttuun kadulla - jäivät juttelemaan, saattoivat arki iltana istua ystävän kanssa lasillisilla tai syödä lounaansa rauhassa kellon kanssa kilpailematta. Ja silti, he kulkivat määränpäätään kohden.


Mutta enhän mä ollut kreetalainen kahvilantyöntekijä, mä olin suomalainen, joka stressaantui liian helposti, liiasta kaikesta mahdollisesta, halusi kilpailla kellon kanssa ja mahduttaa kaiken mahdollisen päivään, kaiken mahdollisen 24 tunnin sisään ja jos en saanut mahdutettua kaikkea, ärsyynnyin. 

Pirun sarvet nousivat päähän ja musta tuli äreä, kireä pieni ihmisen rääpäle.


Mutta sitten tämä ihmisen rääpäle päätti.- Perkele, mä elän vain ja nyt. Vain ja ainoastaan itseäni varten, en kenenkään muun, en miellytääkseni ketään, en kilpaillekseni, en verratekseni itseäni.

Halusinko mä oikeasti olla vihainen itselleni siitä jos en ehtinyt treenaamaan päivittäin, syömään kunnolla tai nukkumaan hyviä unia, kirjoittamaan blogia tai näkemään kavereita? Kaiken tämän lisäksi käymään töissä ja tehden arki askareita? 

Nousiko mun stressi taso niin korkealle kaiken tän itselleni tehdyn paineen alla, että mulla katosi into ja motivaatio kaikkeen mitä halusin tehdä? Kun asiat eivät menneet siinä järjestyksessä päivässäni niin kuin olin suunnitellut, luovutin ja suutuin. Suutuin etten tehnyt niin kuin olin päättänyt.


Ei, eihän se elämä ole tehty sellaiseksi. Eihän?

Niinpä pitkän taistelun ja peilistä tuijottelun jälkeen mä luovutin. Mä en voi, enkä ehdi, en pysty enkä jaksa saada kaikkia asioita mahtumaan yhteen päivään, enkä edes välttämättä viikkoon.

Joten aseet on laskettu. Pirun sarvet piilotettu ja peiliin katsottu.- Katsottu hymyillen ja taputettu olkapäälle jos sinä päivänä tai kenties viikkona ainut asia oli, mitä jaksoin tehdä, oli hengittää.

Tai käydä töissä, tai kaupassa tai tehden blogi juttuja, TAI. Lista on loputon.


Ja ensimmäistä kertaa yli vuoteen voin sanoa; rauha, zen and peace. Ehkä me ollaan nyt löydetty toisemme. Tasapaino ja balanssi. 

Ja kuulkaa, olo on niin paljon vapaampi, kevyempi, helpottuneempi, rennompi, kokonaisempi ja ennen kaikkea parempi. Joten...

Peace and love toverit 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti