lauantai 19. marraskuuta 2016

BLAKKARIIN 23 VUOTTA JA ELÄMÄ EDESSÄ

Silloin kolme vuotta sitten, kun meikäläinen täytti 20-vuotta tunsin tietynlaista vanhuutta. Sellaista "teinivuodet" oli siinä vanhuutta, - nyt sitten mietitään mitä itseltään ja elämältään halutaan, eiks je?

Joo viissiin niin...


Kolmen vuoden jälkeen mä olen kulkenut ehkä kuoppaisinta tietä mitä ikinä olen. On ollut ylä ja ala mäkiä, vastoinkäymisiä, oivaltamisia, menetyksiä, pelkoa, huolia ja murheita. On ollut iloja ja vatsanpohjassa tuntuvia naurukohtauksia, uusiin ihmisiin tutustumista ja kokemuksia jotka on muovannu mua ihmisenä. On ollut voimaannuttavia hetkiä, kauniita sanoja ja suoraan puhumista, on ollut "mä osaan ja pystyn tähän" tunteita, mutta on ollut myös "mä en osaa mitään enkä ole mitään" tunteita enemmän kuin laki sallii. On ollut monia erilaisia kohtaamisia erilaisten ihmisten kanssa, ihastumista ja vatsanpohjassa tuntuvia perhosia, on ollu syvällisiä ja läppändeerusta sisältäviä juttuja. On ollut heikkoja hetkiä, alakuloisuutta, kyyneliä, mutta vastapainoksi aina jotain hyvää, vaikka olisi tuntunut, että ainut hyvä asia olisi ollut se, että pääsee illalla nukkumaan pitkän ja raskaan päivän jälkeen.

On ollut kaikkea sopivalla määrin.



Kun mä käyn läpi mielessäni kolmea edellistä vuotta se saa tuntemaan niin monenlaisia tunteita, etten tiedä nauraa vai itkeäkkö. Ehkä jopa ne kolme vuotta ovat olleet tähän astisen elämäni kasvu vuodet, ne kulmakivet jotka ovat olleet erittäin merkityksellisiä juuri minulle, - millaiseksi olen tullut juuri nyt ja mihin olen menossa.

Yritän muistaa aikaa tasan kolmen vuoden takaa. Vietin viimeistä Nuoriso-ohjaaja vuottani ja asuin vielä koti kotonani, olin juuri muutamaa viikkoa aijemmin palannut Teneriffalta takaisin lumettomaan ja synkän puhuvaan marraskuiseen suomeen, jonka ensimmäisenä iltana itkin, - miksi täällä tunuti tältä, mä tahdon takaisin!?

Muistan kun me tyttöjen kanssa palasimme kouluun muutaman viikon jälkeen suomeen paluusta. Muistan kuinka kerroimme muille luokkalaisillemme meidän seikkailuista, nauroimme vatsa kippurassa ruokalassa vedet silmissä sisäpiiri jutuillemme. Muistan nauttineeni koulusta ja kaikesta siellä viettämästäni ajasta. Ne kolme vuotta olivat toiset eniten kasvattamimmat. Kiitos siitä teille, - tiedätte kyllä.


Jos joku olisi kysynyt olisinko arvannut elämäni olevan tälläistä juuri nyt, olisin osittain arvannut, että kyllä. Tai no, sen verran olisin arvannut, että todennäköisesti asuisin jo omillani ja olisin lasten kanssa tekemissä. Muu olisikin ollut pelkkää höttöä kysymysmerkkeineen.

Paljon ehtinyt tapahtua kolmessa vuodessa, enkä kadu mitään, mutta toivon ettei kaikki asiat olisi loppuneet niin kuin ne loppuivat. 


Joten Hei minä, - kolmen vuoden kuluttua oleva! En tiedä mitä seuraavat kolme vuotta tai koko elämä tuo tullessaan enkä halua sitä sen suuremmin lähteä haaveilemaan tai kuvittelemaan. Unelmia ja haaveita minulla on sitäkin enemmän mitä tahtoisin toteuttaa. Sitäkin enemmän koettavia kokemuksia ja halua olla paras versio omasta itsestäni, - ehkä olen edelleen rikki ja hajallinen, mutta olen sinut sen kanssa. Olen sinut särkyneestä kehyksestä, mutta onnellinen kokonaisuudesta. Ja onnellinen, että mulla on vielä näin paljon vuosia elettävää, opeteltavaa, koettavaa, annettavaa, ymmärrettävää ja hävittävää. Koska elämä on arvaamatonta, - tosin, kuka haluaisi syödä kakun kokonaisena kun voi saada pieniä makeita suupaloja?

Kuvat: Laura Laukka

Ja te, jotka olette olleet mukanani ruudun toisella puolella,- olette korvaamattomia, tietäkää se <3

Ja te, - ystävät ja perhe. Onnen kyynel ja hymy suu. Kiitos teille, että olette olleet tukipilarini ja turvani ja että jaksatte mun iän ikäistä hoilaamista ja tyhmiä läppändeeruksia. 
Olette kultaakin arvokkaampia, tiedätte sen <3


Keekkiä lainatakseni; Kiitollinen, siunattu, onnellinen ja viittä vaille 23-vuotias (huomenna vasta) kuittaava Linda kiittää.

8 kommenttia: