maanantai 6. maaliskuuta 2017

VUOSI SITTEN EN OLISI USKONUT OLEVANI TÄSSÄ MISSÄ NYT OLEN

Tiedättekö sen tunteen, kun on vaan hyvä olla? Kun hymyilyttää niin, että suupielet venyy, etkä välitä siitä, että bussissa istuva mies katsoo hieman hämäillään, että kelles tässä hymyillään.

Tiedätkö  sen tunteen, kun on pehmeä, kevyt, helppo ja hengittävä olo? Kerrankin ei kiristä, eikä purista. Ei tunnu kurkussa olevaa palasta, tai rinnan alla sykkivää kiukkua, ei ahdista, ei itketä, ei vatuta tai murehdita.

Tälläinen olo minulla oli juuri tänään, kun aamulla heräsin auringon paisteeseen. Ja kyllä, istuin bussissa ja jo sisään astuessa toivotin ääneen hyvät huomenet ja hymy jäi kasvoille aina sinne viimeiseen penkkiriviin asti. Suljin silmäni ja nautin auringosta joka hohti luemien läpi. - Kumpa tämän hetken voisi vangita, ajattelin.


Ja niitä hetkiä on monia, voikun niitä voisikin vain vangita, näin naps vaan, niin kuin kuvan ottaisi, sulla olis joku itsellesi mieluinen hetki tallella mihin voisit palata. Oli se sitten ulkomailla palmujen alla makoilua, kesä yönä mökinlaiturilla istuskelua, ihania hetkiä perheen tai ystävien kanssa tai ihan vain bussissa istumista. Sellaisia hetkiä on monia, lukemattomia, mihin haluisin palata. - Ne äänet, tuoksut, ihmiset, olo tila, kaikki ympärillä oleva juuri siinä hetkessä, tekee siitä hetkestä juuri niin erityisen, mieleen painuvan ja unohtumattoman. 

Niin juuri, juuri siinä hetkessä. Ei missään muualla, ei eilisessä tai tulevassa viikonlopussa. Ei edelis kesän kreetan matkalla tai kenties tulevalla thaimaan reissulla, vaan siinä, ihan vaan siinä.

Ja tänään minä olin, - siinä bussissa, istuin, nautin, olin ja imin niitä auringonsäteitä isteeni lasin läpi ja ymmärsin;

vuosi sitten en olisi uskonut olevani tässä, juuri näin, kokonaisempana, hengittävänä, inspiroituneena, missä nyt olen. 

Ja onneksi olen. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti